Muistisairaus sattui kohdalle

Järven jäällä tuulettumassa

Olipahan pitkä ja stressaava viikonloppu. Pahin stressi ilmestyi jo varmaankin vuosi sitten, kun isoäidin arjessa pärjääminen alkoi huolestuttaa entistä enemmän. Kertoman mukaan isoäiti on jo vuosia kysellyt terveyskeskuslääkäriltään, miksi vuoksi muisti alkaa olla niin huono. Kylillä tervehtivien ihmisten nimet eikä yhteinen historiakaan välttämättä muistu mieleen. Kotona usein unohtuu, mitä on tekemässä. Lääkäri totesi, että sellaista se vanheneminen on. Voi toki olla, ettei lääkärireissujen oikeat keskustelut menneet aivan noin - tai ehkä ensimmäinen reissu meni ja sitä tuli toisteltua sitten muidenkin jälkeen. Kun yölliset harhat astuivat kuvioihin, saatiin viimein aikaiseksi kunnon tutkimukset magneettikuvauksineen ja muistitesteineen.

Eno pitää arjessa huolta mummosta, mutta toki suurin osa ajasta menee väistämättä aivan omillaan. Minulla ja äidilläni on hoitoalan koulutus, joten usein toivoisi, että saisi olla enemmän mukana auttamassa ja vaikuttamassa. Varsinkin noilla lääkärireissuilla. Nyt kun diagnoosi on varmistunut varhaiseksi Alzheimeriksi, ei jatkosta taas ole isoäidillä muistikuvaa. On lähes kunnia-asia pärjätä yksin tästä eteenpäin, joten mitään ei saa arjen avuksi järjestellä.

Kuva mummolareissusta viime kesältä.

Lähetin mummolle hieman ennen reissuamme Ifolorilta tilaamani valokuvakirjasen. Mummolasta löytyvät valokuvakansiot sijoittuvat aikalailla 70-luvulle, joten halusin koota hieman tuoreemman opuksen. Yksittäisiä valokuviakin tulee lähtettyä harvoin. Pari viikkoa meni kuvia etsiskellessä ja asetellessa. Olin aika tyytyväinen lopputulokseen. Laitoin muutaman suloisen runonkin mukaan. Kirjasen alussa on kuvia mummon lapsosista eri ajoilta, sitten tulee minun aukeama valmistujaiskuvien kera, vähän maailmalla pyörimisestä kuvia itse kultakin ja lopuksi aimo annos kuvia elukoista ja varsinkin viime elokuun reissusta, kun Marcel loikoilee mummon jalan päällä.

Nyt kun pääsin näkemään valokuvakansion ihan paikan päällä, niin ei mummo tunnistanut lapsiaan kuvista vaikka A4:n kokoista naamakuvaa piti "lapsen" naaman vieressä. Myös valmistujaiskuvani oli joka kerta onnellinen yllätys. Toki nämä kaikki ovat ihan yleisiä arjen haasteita muistisairauksissa, mutta tuntui pahalta, että nyt on oikeasti tämä piste meidänkin elämässä. Osa minusta ajattelee, että ehkä kuvien kohdalla olisi vain voinut lukea isommalla jokaisen nimi, mutta kyllä joka aukeamalla oli otsikot... eli itsepetostahan se ajatus on.

Samalla tuntuu, etten ole mummon mielessä niin kuin ennen. Aloittaessani työn ohessa ylemmän ammattikorkeakoulun opinnot lähes kaksi vuotta sitten, sanoin mummolle, että opintojen ajan minusta saattaa kuulua vähemmän. Mummo sanoi, että ei se mitään, kunhan lomilla tulet ja että hän kyllä lähettää sitten apurahaa opiskelijalle. AMK-aikoina sainkin varmasti joka kuukausi mummolta satasen ruokarahaa, mutta tämä YAMK-lupaus ja itseasiassa koko koulu on unohtunut täysin. Ja unohtui viikonloppuna joka käänteessä uudelleen. Aina se hieman kirpaisi, mutta yritin asennoitua niin, että ainakin on onnellisia asioita, joista kertoa.

Viime kesänä mummolassa retkillä.

Jos olisin lähtenyt mummolaan yksin, olisi ahdistus tilanteesta saattanut vallata molemmat. Nyt kun äitikin oli mukana, saimme lähtöpäivää lukuunottamatta höpötyksillämme pidettyä tunnelman katossa. Lauantaina yritimme karata kunnantalolle, tai mikä onkaan, katsomaan Supermarsu-elokuvaa, mutta eihän se ollutkaan vielä kylään kantautunut! Onneksi Pokemon Go on myös molempien harrastus, niin pari kertaa karkasimme sitten pokemon-saleja valtaamaan. Samalla muutenkin kierreltiin luonnossa tuulettumassa.

Äitini teippasi kaapinoveen lappusen ensi kerran saapumisajasta, joka onkin arkipäivänä. Ehkä silloin saisi mummon suostumaan asioidensa järjestelyyn. Omaa mieltä rauhoittaisi, että mummoa kävisi joku ammattilainen katsomassa tai että edes tiedettäisiin jonkun turvaverkon olemassaolosta. Emme uskaltaneet syödä mummon ostamia ruokia, koska hän ei muistanut ostopäivää ja ruuat ovat saattaneet esimerkiksi unohtua kauppakassissa eteisen lattialle tunneiksi tai vaikka päiväksikin. Hahmottamisen vaikeuteen sopii myös se, että edellisen joulukuisen vierailun einekset olivat yhä jääkaapissa...

Olemme äidin kanssa nykyistä enemmän kasvissyöjiä. Toinen eettisistä ja toinen ehkä vähän enemmän terveyssyistä. Tämä asia muistui kyllä puheissa mieleen koko ajan. Oikeastaan se oli sellainen toistuva kela, jossa me olemme hienostoväkeä, jolle ei mummon ruuat enää kelpaa. Vieraiden ruokkiminen on ollut aina kyläilyjen keskipisteenä ja jonkinlainen kunnia-asia. Kun sovitaan vierailusta, sovitaan samalla ruuista. Huomasin kyllä, että oma olo oli paljon parempi, vaikka söinkin kaksi päivää eineksiä, verrattuna normaaliin mummolaruokailuun. Ehkä joskus saan selville nuo ruoka-allergiani. Näin se vain pitää jatkossa hoitaa ja jaksaa sitten toistella, ettei kyse ole ruokien kelpaamattomuudesta vaan monista muista seikoista. Toivon, ettei tämä ole nyt ainut muistikuva vierailun jälkeenkin. Haluaisin mummon muistikuvien olevan iloisia enkä ainakaan itse lisätä mitään mielipahaa... Jos sellaiselta vain voi välttyä.

Ehkä tässä oppii taas sen, etteivät ihmiset odota. Läheiset täytyy kantaa arjessa mukana, vaikka muuten työt, koulut tai sairastelut veisivät keskittymistä muualle. Enää en myöskään ihmettele omaisten toivottomuuden tunteita. Alla linkkejä ja yhteystietoja, mikäli olet saman asian äärellä tällä hetkellä.

Hyödyllisiä linkkejä:
Luettavaa ja tekemistä
Tukea arkeen
Vertaistuki
Muistiluotsi
Muistiyhdistykset